Islannista tulee rohkeasti erilaista, jopa hieman oudoiksikin luokiteltavaa musiikkia. Omana lukunaan on tietysti pidettävä Björkiä, joka on ihastuttanut ja vihastuttanut omaleimaisuudellaan. Viime aikoina laajempaan suosioon on noussut indieyhtye Of Monsters and Men, ja hieman kokeellisempaa poppia soittava Múm on sekin tunnettu kotimaansa ulkopuolella.
Ja sitten on totta kai Sigur Rós. Uskomattomia audiovisuaalisia elämyksiä keikoillaan tuottava post-rock-bändi, jonka tuotanto on täynnä maalailevia ja täysin omaleimaisia äänimaailmoja. Sen keulakuvana toimii huikean ääniskaalan omaava vokalisti Jon Thor Birgisson, joka tunnetaan paremmin myös omalla taiteilijanimellään musiikkia tekevänä Jónsina, Ilosaarirockissa viime kesänä tunnelmoinut Sigur Rós on nyt palannut heittämään keikan marraskuun pimeyteen, eikä tällä kertaa kyseessä ole aivan tavallinen hallikeikka. Hartwall Areena on pienennetty lähes puolella, yläkatsomot on poistettu kokonaan käytöstä ja lava tuotu huomattavasti lähemmäs yleisöä. Keikasta on odotettavissa intiimi, 6000 ihmisen jakama tunne-elämys.
Olen kuvaamassa keikkaa, joten joudun odottamaan kolmen ensimmäisen biisin ajan jossain hallin uumenissa kuulematta oikeastaan pihaustakaan keikan alusta. Pyydän keikkaseuraani raportoimaan minulle jälkeenpäin sen, mistä olen jäänyt paitsi. Ennätän kuulla pienen pätkän kauniin utuisesti soivaa ”Vakaa”, jonka jälkeen synkempisävyisen Kveikur-albumin (2013) avausbiisi ”Brennisteinn” tärähtää rosoisesti soimaan ja lavaa verhonnut harsokangas putoaa alas. En ole koskaan nähnyt yleisön seisovan niin järkähtämättömänä aloillaan. 6000 silmäparia ovat nauliintuneet Jónsiin, joka soittaa kitaraa jousella ja laulaa niin omituisen eteerisesti, että tuntuu kuin Hartwall Areena olisi lennähtänyt avaruuteen.
Kun pääsen istumapaikalleni päätykatsomoon, hallin uusi väliaikainen rakenne hahmottuu minulle paremmin. Mustilla verhoilla piilotetut yläkatsomot tuntuvat kadonneen olemattomiin, tila on pienentynyt huomattavasti ja ainoastaan katonrajassa roikkuvat screenit muistuttavat siitä, että nyt ollaan tosiaan jäähallissa. Areenaa on vaikea kuvitella enää muunlaisena kuin juuri sellaisena kuin se sillä hetkellä on, tila on kuin tehty Sigur Rósia varten.
Istun kuin naulittuna penkissäni seuraavat puolitoista tuntia, mutta tuntuu kuin liikkuisin ajassa ja paikassa. Biisit kuljettavat minut johonkin toiseen ulottuvuuteen ja onnistuvat liikuttamaan yleisöä, joka on ironisesti liimautunut paikoilleen. Tämä ei ole keikka, jolla laulettaisiin yhteen ääneen lempibiisejä tai tampattaisiin hurmiossa. Vaikka bändiä tuskin erottaa kaukana loistavan valomeren keskeltä ja islanniksi (tai osittain jopa siansaksaksi!) laulettujen biisien sanat vyöryvät ohi tajunnan, on kokemus silti ainutkertainen. Bändin taustalla pyörivät abstraktit ja nopeasti vaihtuvat videoteokset, jotka kiinnittävät katseen ja tukevat äänimaailmaa täydellisesti. Tanssivia ballerinoja, sukelluksia syvyyksiin. ”Hrafntinna” soi, ja sitten maailman kaunein ”Sæglópur”. Kylmät väreet kulkevat selkärangassa yhä uudelleen ja uudelleen ja olen vähän ihmeissäni, pidänkö siitä vai en. Taidan silti pitää, kyllä, ehdottomasti.
Settilista on täynnä bändin tunnetuimpia hittejä ja vaikka ne sulautuvatkin toisiinsa, olen ihmeissäni, kun tunnistan äänimassan joukosta niin monia. Muistan itse Sigur Rósin edelleen parhaiten juuri Takk -albumin (2005) kautta, jota 15-vuotiaana kuunnellessani oma musiikkimaailmani mullistui. Sellaiset biisit kuin ”Varúd” ja ”Hoppípolla” ovat edelleen kerrassaan loistavia, ja konsertti todistaa sen täydellä teholla. Jónsin viiltävän kaunis falsetti halkoo hallia, aiheuttaa kylmiä väreitä ja vie mukanaan jonnekin todella syvälle. Välillä biisien sävy on haikean herkkä ja kohta taas edetään hengästyttävällä tahdilla. Hoppípollan perään tulee ”Með Blóðnasir” (joka suomennetaan suunnilleen ”minulla on nenäverenvuoto”), ja uuden levyn ”Kveikur” ja ”Rafstraumur”. Huomaan, että katsomon puolelta alkaa silti valua muutamia ihmisiä kohti ulospääsyä. Liekö keikka ollut heidän mielestään liian vaikeasti ymmärrettävä, yksipuoleinen vai henkisesti rankka. On kai vain todettava, että Sigur Rósin omintakeisesta tyylistä joko pitää tai ei pidä. Minä suorastaan rakastan, jopa niitä raastavia, korvia vihlovia raapimisääniä, jotka kuulostavat rikkinäisiltä kodinkoneilta.
Biisit venyvät etenkin keikan loppupuolella eeppisiksi paisutteluiksi, ja kun alkuperäiset biisitkin ovat pituudeltaan lähes poikkeuksetta vähintään 7-minuuttisia, tuntuu, kuin odotettu kliimaksi vain venyisi ja venyisi. Yleisö hörähtelee vähän kiusaantuneena taputtaessaan väärissä kohdissa ja liian aikaisin. ”Svefn-g-lengar” kuulostaa kuin vedenalaiselta matkalta kaikuluotaimineen ja valasäänineen, ja sen aikana kuullaan Jónsin uskomattoman pitkiä, kitaran kaikukoppaan laulettuja ulinoita. Ulinoita sanan parhaassa mahdollisessa merkityksessä. Biiseissä on paljon toistuvia elementtejä ja niiden voisi kuvitella käyvän pitkästyttäviksi. Näin ei kuitenkaan ainakaan minun kohdallani käy, vajoan tyytyväisenä syvemmälle musiikin pyörteisiin ja nautin kaikesta siitä valosta, kuvasta ja äänestä, mitä ympärilläni on.
Kun keikka päättyy ”Popplagið” -biisiin, yleisö osoittaa Sigur Rósille suosiota seisaallaan. Olen sanaton, voin vain taputtaa ja hengittää syviä huokauksia. Tuntuu kuin olisin käynyt toisella planeetalla. Keikan jälkeisenäkin päivänä olen kovin sanaton. Olen kokenut jotain sanoinkuvaamatonta, jotain joka täytyy itse nähdä, kuulla ja kokea. Olen pahoillani, sillä en pysty kuvailemaan keikkaa niin hyvin kuin haluaisin. Tunnelataus on niin vahva, ettei se siirry sellaisenaan paperille. Ehkä voisin korvata keikkaraporttini liittämällä tähän sydänkäyräni, tai tiivistää tuntemukseni yhtä yksinkertaisesti kuin Sigur Rós viimeisessä taustalakanassaan.
Takk. Kiitos, huikeasta elämyksestä.
Teksti ja kuvat: Laura Halonen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti