Olipa kerran… PIRPIRPIRPIRPIRPIR! Kello soi merkiksi siitä, että on aika nousta (täysin tarpeettomilta) päikkäreiltä, pistää kamat kasaan ja suunnata illan koitokseen! Aivan törkeässä pöhnässä yritän touhuta kameraroinat, sun muut tarpeelliset messiin. Ainiin, enhän mä oo syönyt mitään! No, jotain matkalla sitten vissiin. Auton ovia availlessa muistan että ”niin joo, nehän muutti maksullisen parkkeerauksen ajankohtia myöhemmäksi!” Ei mulla oo varaa maksaa moisia! Eikun juna-asemalle. Kappas, siellähän se juna sitten meneekin ja seuraava tulee sen verta myöhemmin etten taida keritä hakea evästä keskustan puodeista. Juoksen lähikauppaan hakemaan tarpeelliset ja sitten takaisin asemalle. Ainiin, ei mulla oo matkakortilla ku kymmenen senttiä vajaa lipun hinta. Putkeen menemisen määrää ei voi mittayksiköin ilmoittaa...
Lopulta saavun mestoille n. 3 minuuttia ennen ekan bändin, The Heartistin aloittamisajankohtaa. Kiitoksen sana kuuluu mellakka-aidan pystyttäjille. Siinä on ehkä about 30 sentin lovi... Puserrun läpi juuri parahiksi kun Etelä-Kalifornialaiset kipuavat lavalle. Heti ensitahdeista lähtien huomaa että pojilla on nälkä! Erittäin energinen viisikko tuo sanomaansa erinomaisella tarmolla! Paikalla ei kovin paljoa yleisöä vielä ole mutta se ei todellakaan vaikuta meininkiin! Basisti, Evan Ranallo ansaitsee erityismaininnan spastisesta raivostaan! 2011 perustettu, genrekseen rock/metal ilmoittava orkesteri sopii oikein mainiosti illan antiin. Hyvin linjassa oleva Post-Hardcore/Mall Emo (pakko fanittaa löytämiäni nimikkeitä) toimii erittäin komiasti ja biisit on tarttuvia! Kyllä taas core-hinttarin kelpaa! Laulaja Bryce Beckley kysyy: ”Kuka diggaa Sylosiksesta? Entä Killswitch Engagesta?” Yleisö vastaa odotetusti ja rumpali alkaa tapailemaan KsE:n biisiä. Laulaja tokaisee, ”mitä jos vedetäänkin pelkkiä KsE-covereita koko ilta?” Heko heko ja poppoo jatkaa omalla matskullaan. Kolmannen biisin jälkeen on aika poistua kuvaajapitistä ja kuulen kuinka Bryce kysyy Evanilta: ”Dude! How are you bleeding so much?!?” Basisti on lyönyt päänsä kitaristin virityskoneistoon ja vuotaa verta silmäkulmastaan! Loppukeikan ajan hän jostain kumman syystä ottaakin sitten rauhallisemmin. Laulaja muistaa pyytää yleisöltä: “Give it up for our bassist who broke his face! He’s gonna have his eye swollen shut!” Kokonaisuutena olen tyytyväinen tähän uuteen tuttavuuteen.
Seuraavana vuorossa olisi allekirjoittaneelle se illan kovin bändi, Sylosis. Listoissa seisoi että jannujen olisi määrä aloittaa 20:30. Ajattelen relaksoida lantionseutua kunnes kuulen kopissa että nyt vaihtui taustamusa ihan oikeisiin soittimiin! Äkkiä sanitaatiobisnes selväksi ja puserrun aitojen välistä hoitamaan velvollisuuksia. Tutustuin Sylosikseen ensimmäisen kerran Sonispheressä 2011, ja heti ensitahdeista oli selvää että nyt on KOVAA SHITTIÄ! (Aiheesta löytyy muuten youtube-antia) Setti alkaa uuden albumin, 2012 lokakuussa julkaistun Monolithin merkeissä. Valoa ei ole juuri nimeksikään mutta se vähä mitä on, korreloi albumin värimaailmaa ja tunnelmaa. Jotenkin tuntuu että soittajat on melko innottomia... Ihmettelen suuresti että mistä nyt tuulee. Myöhemmin kuulen että kaverit ovat saaneet äkäisen ruokamyrkytyksen ja viettäneet enemmän tai vähemmän koko edeltävän ajanjakson posliinin läheisyydessä. Pettymystä on vaikea niellä mutta olosuhteet huomioonottaen, nostan silti hattuni. Soitannallisesti biisit toistuu kuin levyltä ja ylivoimaa ei käy kieltäminen. Vieläkään porukkaa ei ole merkittävästi ja suurin osa hengailee K18-alueella. Aina jaksaa ihmetyttää tämä suomalainen, ”me tultiin kattoon sitä pääpändiä perkele”-asenne. Niinkuin se olisi keneltäkään pois saapua paikalle hyvissä ajoin... Joka tapauksessa, kansa lietsotaan circle pittiin saakka ja saadaan huudatettua muutamat ”hei heit” myös. Loppua kohden molemmat osapuolet, niin lavalla kuin sen äärelläkin, alkaa lämmetä ja lopulta ilmoille paiskottu Altered States Of Consciousness, tarjoaa keikan ansaitseman peräruiskeen. Sääli etteivät olleet paremmassa voinnissa... Kun viime kerrallakin joutuivat perumaan Suomen keikkansa... ”No, sattuuhan näitä”, sano raiskari.
Tovin kerkeää ihmetellä ympärillään kasvavaa ihmismassaa kunnes PA:sta (se on kuulkaas murmelit se äänentoistojärjestelmä) alkaa kuulumaan jotain ihan käsittämätöntä pilipali-discoa! Yhtäkkiä yleisö repeää mylvimään ja herrat juoksevat lavalle aloittamaan turpakäräjät! Uuden levyn, Disarm the Descentin aloitusraita, The Hell In Me ottaa luulot pois ja starttaa tulevan, noin tunnin mittaisen, hektisen pieksännän. Ukoilla on aivan järjetön energia ja jotenkin tuntuu että uuden (vanhan) laulajan myötä meininki on muuttunut huomattavasti pirteämmäksi! Huomattava asia on myös se että bändi kuulostaa todella paljon raskaammalta livenä kuin levyllä koskaan! Ehkei tämä olekaan ihan niin hinttiä kuin mitä alunperin häpesin... Yleisö on aivan ”kuivina, aukeamattomina hedelminä” ja heti ensitahdeilla, laulaja Jesse Leach loikkaa eturivin syleilyyn. Adam Dutkiewicz urpoilee tapansa mukaan aivan käsittämättömiä, muun muassa ”can can”-potkien ja edestakaisin juosten. Hän myös päättää antaa kitaransa teknikolle juostakseen useamman kierroksen minimaratonin vahvistimien ja rumpujen ympäri. Helsingissä ei kuitenkaan nähdä mitään aivan Jim Carrey-henkistä asustetta. Löysin kuvan jossa jannulla on päällään tutu... Jep jep. AI SAATANA! Sain juuri niskaani yleisösurffaajan! Tämä kertoo varmasti jotain keikan intesiteetistä! Talo on ääriään myöten täynnä joten ei kai se ihme ole jos jengiä tursuaa yli äyräiden...
Kaikki soittajat pääsevät parrasvaloihin vuorollaan ja lavakarisma jakaantuu erittäin tasapuolisesti. En edes huomaa että 3 biisiä hurahti ohi kun yhtäkkiä pyydetään poistumaan kuvaajapitistä. Koko keikan ajan kansa pui nyrkkiä ja niinkuin heidän tarvitsisi edes pyytää, lavalta huudetaan ”make some fucking noise!” Ilmoille kajahtaa The Arms Of Sorrow:n alkutahdit ja KAIKKI laulaa mukana! Tässä kohtaa otetaan vähän nätimmin. Paitsi Adam, joka jatkaa ADHD-poukkoiluaan pitkin lavaa.
Seuraava spiikki kuuluu: ”It’s so nice to be back! It’s been way too long! We wrote this song about circle pits in Helsinki. I want you to form a circle pit around the man in the cape.” Koska totta munassa paikalla on viittamies…! Valmisteluita seuraa Rose of Sharyn ja talo tärisee liitoksistaan! Adam pyörittää persettään yleisölle ja löyly senkun lisääntyy! Basisti Mike D’Antonio ja Adam yrittävät kepposmielessä soittaa toistensa vekottimia kumpikaan siinä onnistumatta. Joo... Kaikki ei kuitenkaan ole sulaa kultaa tärykalvoille. Puhtaat laulut menevät todella ”sinne päin” ja muutenkin melodisemmat hitit eivät raikaa totutulla tavalla. Tämä kuitenkin korvataan moninkertaisella energialla ja ärjylauluilla. Makuasia että kenelle maistuu mikäkin paremmin. Itse nautin hyvästä livemeiningistä huomattavasti enemmän kuin puhtaasta suorittamisesta.
Kohta soittajat hakeutuvat vahvistimien taakse jemmaan kun Jesse jää kiittelemään yleisöä. Luvataan vielä pari biisiä joista ensimmäinen My Curse on eräs allekirjoittaneen suosikeista. Ilmeisesti en ole ainoa sillä kansa hirnuu katarttisena kanssani! Adam ilmoittaa tämän olevan parhaan ystävänsä, Jessen ensimmäinen kerta Suomessa ja yleisö muistaa toivottaa miehen lämpimimmin tervetulleeksi. Sitten alkaa The End Of Heartache ja jos se olisi fyysisesti mahdollista, meininki kasvaisi entisestään. Viimeisenä viisuna soi My Last Serenade ja tämä paketoi huikean vedon eräältä core-genren pioneerilta. Olen aivan paskana ja missaan ensimmäisen aallon ulospoistumisessa. Taidanpa ottaa janojuoman ja jäädä tarkkailemaan tilannetta...
Setti:
Seuraavana vuorossa olisi allekirjoittaneelle se illan kovin bändi, Sylosis. Listoissa seisoi että jannujen olisi määrä aloittaa 20:30. Ajattelen relaksoida lantionseutua kunnes kuulen kopissa että nyt vaihtui taustamusa ihan oikeisiin soittimiin! Äkkiä sanitaatiobisnes selväksi ja puserrun aitojen välistä hoitamaan velvollisuuksia. Tutustuin Sylosikseen ensimmäisen kerran Sonispheressä 2011, ja heti ensitahdeista oli selvää että nyt on KOVAA SHITTIÄ! (Aiheesta löytyy muuten youtube-antia) Setti alkaa uuden albumin, 2012 lokakuussa julkaistun Monolithin merkeissä. Valoa ei ole juuri nimeksikään mutta se vähä mitä on, korreloi albumin värimaailmaa ja tunnelmaa. Jotenkin tuntuu että soittajat on melko innottomia... Ihmettelen suuresti että mistä nyt tuulee. Myöhemmin kuulen että kaverit ovat saaneet äkäisen ruokamyrkytyksen ja viettäneet enemmän tai vähemmän koko edeltävän ajanjakson posliinin läheisyydessä. Pettymystä on vaikea niellä mutta olosuhteet huomioonottaen, nostan silti hattuni. Soitannallisesti biisit toistuu kuin levyltä ja ylivoimaa ei käy kieltäminen. Vieläkään porukkaa ei ole merkittävästi ja suurin osa hengailee K18-alueella. Aina jaksaa ihmetyttää tämä suomalainen, ”me tultiin kattoon sitä pääpändiä perkele”-asenne. Niinkuin se olisi keneltäkään pois saapua paikalle hyvissä ajoin... Joka tapauksessa, kansa lietsotaan circle pittiin saakka ja saadaan huudatettua muutamat ”hei heit” myös. Loppua kohden molemmat osapuolet, niin lavalla kuin sen äärelläkin, alkaa lämmetä ja lopulta ilmoille paiskottu Altered States Of Consciousness, tarjoaa keikan ansaitseman peräruiskeen. Sääli etteivät olleet paremmassa voinnissa... Kun viime kerrallakin joutuivat perumaan Suomen keikkansa... ”No, sattuuhan näitä”, sano raiskari.
Tovin kerkeää ihmetellä ympärillään kasvavaa ihmismassaa kunnes PA:sta (se on kuulkaas murmelit se äänentoistojärjestelmä) alkaa kuulumaan jotain ihan käsittämätöntä pilipali-discoa! Yhtäkkiä yleisö repeää mylvimään ja herrat juoksevat lavalle aloittamaan turpakäräjät! Uuden levyn, Disarm the Descentin aloitusraita, The Hell In Me ottaa luulot pois ja starttaa tulevan, noin tunnin mittaisen, hektisen pieksännän. Ukoilla on aivan järjetön energia ja jotenkin tuntuu että uuden (vanhan) laulajan myötä meininki on muuttunut huomattavasti pirteämmäksi! Huomattava asia on myös se että bändi kuulostaa todella paljon raskaammalta livenä kuin levyllä koskaan! Ehkei tämä olekaan ihan niin hinttiä kuin mitä alunperin häpesin... Yleisö on aivan ”kuivina, aukeamattomina hedelminä” ja heti ensitahdeilla, laulaja Jesse Leach loikkaa eturivin syleilyyn. Adam Dutkiewicz urpoilee tapansa mukaan aivan käsittämättömiä, muun muassa ”can can”-potkien ja edestakaisin juosten. Hän myös päättää antaa kitaransa teknikolle juostakseen useamman kierroksen minimaratonin vahvistimien ja rumpujen ympäri. Helsingissä ei kuitenkaan nähdä mitään aivan Jim Carrey-henkistä asustetta. Löysin kuvan jossa jannulla on päällään tutu... Jep jep. AI SAATANA! Sain juuri niskaani yleisösurffaajan! Tämä kertoo varmasti jotain keikan intesiteetistä! Talo on ääriään myöten täynnä joten ei kai se ihme ole jos jengiä tursuaa yli äyräiden...
Kaikki soittajat pääsevät parrasvaloihin vuorollaan ja lavakarisma jakaantuu erittäin tasapuolisesti. En edes huomaa että 3 biisiä hurahti ohi kun yhtäkkiä pyydetään poistumaan kuvaajapitistä. Koko keikan ajan kansa pui nyrkkiä ja niinkuin heidän tarvitsisi edes pyytää, lavalta huudetaan ”make some fucking noise!” Ilmoille kajahtaa The Arms Of Sorrow:n alkutahdit ja KAIKKI laulaa mukana! Tässä kohtaa otetaan vähän nätimmin. Paitsi Adam, joka jatkaa ADHD-poukkoiluaan pitkin lavaa.
Seuraava spiikki kuuluu: ”It’s so nice to be back! It’s been way too long! We wrote this song about circle pits in Helsinki. I want you to form a circle pit around the man in the cape.” Koska totta munassa paikalla on viittamies…! Valmisteluita seuraa Rose of Sharyn ja talo tärisee liitoksistaan! Adam pyörittää persettään yleisölle ja löyly senkun lisääntyy! Basisti Mike D’Antonio ja Adam yrittävät kepposmielessä soittaa toistensa vekottimia kumpikaan siinä onnistumatta. Joo... Kaikki ei kuitenkaan ole sulaa kultaa tärykalvoille. Puhtaat laulut menevät todella ”sinne päin” ja muutenkin melodisemmat hitit eivät raikaa totutulla tavalla. Tämä kuitenkin korvataan moninkertaisella energialla ja ärjylauluilla. Makuasia että kenelle maistuu mikäkin paremmin. Itse nautin hyvästä livemeiningistä huomattavasti enemmän kuin puhtaasta suorittamisesta.
Kohta soittajat hakeutuvat vahvistimien taakse jemmaan kun Jesse jää kiittelemään yleisöä. Luvataan vielä pari biisiä joista ensimmäinen My Curse on eräs allekirjoittaneen suosikeista. Ilmeisesti en ole ainoa sillä kansa hirnuu katarttisena kanssani! Adam ilmoittaa tämän olevan parhaan ystävänsä, Jessen ensimmäinen kerta Suomessa ja yleisö muistaa toivottaa miehen lämpimimmin tervetulleeksi. Sitten alkaa The End Of Heartache ja jos se olisi fyysisesti mahdollista, meininki kasvaisi entisestään. Viimeisenä viisuna soi My Last Serenade ja tämä paketoi huikean vedon eräältä core-genren pioneerilta. Olen aivan paskana ja missaan ensimmäisen aallon ulospoistumisessa. Taidanpa ottaa janojuoman ja jäädä tarkkailemaan tilannetta...
Setti:
- The Hell in Me
- A Bid Farewell
- Fixation on the Darkness
- The New Awakening
- Life to Lifeless
- Take This Oath
- The Arms of Sorrow
- This Is Absolution
- No End in Sight
- Rose of Sharyn
- Numbered Days
- Self Revolution
- In Due Time
- My Curse
- The End of Heartache
Encore:
- My Last Serenade
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti