Live! Jonne Aaron @ The Circus, Helsinki 13.4.2013

Viime vuoden lopussa tapahtui jotakin merkillistä - perjantaisin Suomen olohuoneissa märistiin. Silloin televisioihin ilmestynyt Vain Elämää rikkoi mystisyyttä suomalaisten artistien ympärillä, kun seitsemän suomalaista artistia lukittiin Hirvensalmen Satulinnaan tutustumaan toisiinsa tv-kameroiden läsnäollessa. Silloin ei Negativen rokkikukkona tunnetun Jonne Aaroninkaan sympaattisen välitön olemus jäänyt keneltäkään huomaamatta. Muutama kuukausi ohjelman jälkeen alettiin puhua soololevystä. Kyseessä oli kuitenkin jo vuosia kytenyt lupaus siitä, että moinen pistetään ulos ennen kuin 30 ikävuotta pärähtää mittariin. 

Nyt, varttia vaille kolmekymppisen Jonne Aaronin ensimmäinen sooloalbumi Onnen Vuodet ilmestyy ensi viikon perjantaina 26. päivä ja sen esikoissingle ”Taivas itkee hiljaa” onkin jo soinut radioaalloilla hienosti. Negative odottaa taka-alalla rauhattomana samalla kun Jonne Aaronin vuosi on syksyyn asti buukattu täyteen keikkaa – soolona. Itse löysin tieni Helsingin Circukseen hakemaan ennakkomaistiaisia tulevasta levystä.

Keskiyöllä Jonne Aaron astelee lavalle rennon oloisena ikään kuin kyseessä olisi vanhakin tuttu. (Tavallaan onkin, onhan Negative ollut omien teinihypetysteni kärkikastia ja näin ollen sydämeeni aina tervetullut.) Yleisössä nähdään muutoin lähinnä aikuisia kolmenkympin molemmin puolin ja nuoremmat ovat karsiutuneet pitkälti pois, tosin itse keikkakin on sallittu vain täysi-ikäisille. Nuoret löydetään ehkäpä edelleen Negativen keikoilta.

Rempseä tunnelma syventyy keikan aikana ensimmäistä kertaa kun lavalla soiva tulevan levyn kappale ”Sininen lintu” kuvailee runollisesti elämää ja kuolemaa, se vetää salin mainittavan hiljaiseksi ja taitaa riipaista montaa ihmissielua syvältä. Jonne Aaronin äänessä on voima ja taika, joka ei varmaan koskaan tule pääsemään täysiin oikeuksiinsa yhdessäkään nauhoitteessa, se pitää kokea samassa tilassa.

Herkistely jää kuitenkin vain pieneen hetkeen kun pian palataan takaisin positiiviseen fiilistelyyn. Vaikka Jonne Aaronin soolomateriaali onkin lähempänä perinteistä kotimaista rockia kuin kansainvälisesti menestynyttä rokkikukkoilua, ovat räävittömän solistin elkeet silti sen verran hyvin hanskassa, että yleisö tanssii poikkeuksetta vain ja ainoastaan Jonne Aaronin pillin tahtiin. 

Siis kirjaimellisesti. Kun Jonne Aaron huokaa unelmoivansa joskus esiintyvänsä lavatansseissa ja pyytää kansaa valssaamaan, kansa valssaa. Jälkikäteen lavalta nauretaan kuinka Helsingin Circus muuttui juuri yhden kappaleen aikana Ruotsin laivaksi.

Hetkeksi Jonne Aaron levähtää, istahtaa jakkaralle ja kerää bändinsä vierelleen. Mandoliini nostetaan esiin. Edessä on kesäinen kappale ”Eteenpäin” jonka yleisökin oppiikin muutamissa sekunneissa Jonnen hyvässä opissa. Bändin säestämänä täpötäysi Circus laulaa ”eteenpäin, aina eteenpäin” ja koko hetki on kieltämättä hymyilyttävän voimauttava. Yhteislaulun voimakkuus on aivan älytön ottaen huomioon, että koko levy ei ole edes ilmestynyt vielä! Laulu kuulostaa sen verran hyvältä, että se uusitaan uudestaan nopeammalla tempolla, ikään kuin juomalauluversiona. Ja jälleen yleisö laulaa. Kernaasti.

Kun keikka lähenee loppuaan, on parasta palata takaisin herkistelyn pariin. Kun juurikin Vain Elämää –ohjelmassa Jonnen tulkitsemana kuultu Kaija Koon ”Kylmä Ilman Sua” pärähtää soimaan, purskahtaa jokainen yleisöstä joko tunteikkaaseen yhteislauluun tai liikuttuneeseen itkuun. On vaikea olla ajautumatta tunteiden vietäväksi kun jokainen karva niskavilloista selkärankaan on pystyssä. 

Herkistelylinjalla on luonteva jatkaa soololevyn esikoissingleen ”Taivas Itkee Hiljaa” joka sekin tuntuu olevan jo hienosti iskostettu yleisön muistiin. Hyvä vastaanotto vaikuttaa selkeästi myös esiintyjiin sillä koko bändi on silminnähden hyvällä tuulella ja hymy on herkässä. Näin myös Jonne Aaronilla, ja syystä. Debyyttisoolo on käytännössä löytänyt tiensä jo kansan sydänten sopukoihin ennen kuin se on löytänyt tietänsä edes kaupan hyllyihin.

Jonne Aaronin tarinassa on oltava jotakin tähtiin kirjoitettua, sillä on vaikea kuvitella hänen tekevän mitään muuta kuin tätä. Jonne Aaron Liimatainen sai toisen nimensä Elviksen mukaan, kasvoi vaikeissa olosuhteissa, löysi kitaran rinnalleen ja kaksikymmentä vuotta myöhemmin eli itsekin kuin Elvis. Nyt lavalla seisoo hymyilevä kultapoika ja koko Suomen Jonne, jonka sisällä kytee kuitenkin ikuisesti kunnianhimoinen kapinallinen. 

Teksti ja kuvat: Joanna Tzortzis