Live! The Prodigy @ jäähalli, Helsinki 26.5.2012

 

Oma keikkakevääni on ollut tähän asti poikkeuksellisen hiljainen, joten lauantai-ilta oli oikein tervetullut lisä kalenteriini. Puoli yhdeksän aikaan Jäähallin edustalla kiemurteli pitkä jono melko nuorekasta keikkakansaa, ja tanssijalka taisi vipattaa useammallakin kuin allekirjoittaneella. Kohta päästäisiin reivaamaan sydämen kyllyydestä.

 

The Prodigy on niitä bändejä, joiden keikalle on pakko päästä edes kerran elämässään. Jostain syystä minut oli kuitenkin sijoitettu istumaan täysin tyhjän A3-katsomon yläriville, josta käsin sitten kateellisena kurkistelin tiiviisti täyttyvän kentän menoa. Tietysti keikkaa olisi aina kivointa todistaa sieltä missä tunnelma on aidoimmillaan.

Ennakkotietojen mukaan luvassa olisi visuaalinen elämys, bändin mukana Jäähallille oli roudattu suuremman luokan strobo -valonheittimiä ja äänentoistolaitteita. Sitä show olikin, lavan edusta kylpi värivalomeressä ja meteli oli melkoinen, kun World’s On Fire käynnisti illan.

Ylhäisestä yksinäisyydestäni avautui hyvä näkymä lähinnä lavan sivurakenteisiin. En siis voi oikeastaan vieläkään sanoa kunnolla ”nähneeni” The Prodigya livenä, mutta bändin tajunnanräjäyttävä läsnäolo tuntui kyllä syvällä rintakehässä asti.

Suunnittelin aluksi nököttäväni koko keikan ajan katkeroituneena yksinäisellä istumapaikallani, mutta eipä siitä tietenkään mitään tullut. Omen kilkatti sen verran kutsuvasti, ja energisesti esiintyneet Keith Flint ja Maxim innostivat koko hallin puolitoista tuntia kestäneeseen liikuntasuoritukseen. Sillä aikaa kun kentällä pyörittiin circlepitin vietävinä, minä pidin omat reivit privaattikatsomossani ja muistutin luultavasti huonoa mutta sitäkin innokkaampaa cheerleaderia.

 

Biisi toisensa jälkeen onnistui pitämään tunnelman katossa, ja kenttä aukesi vähän väliä suureksi vellovaksi ihmispyörteeksi. The Prodigy on pitänyt hienosti pintansa yhtenä tanssittavan konemusiikin huipuista, eikä pitkään jatkuneella suosiolla näytä olevan loppua.

Lauantain perusteella vuodet ovat ainoastaan kasvattaneet biisien tehoa, yhtäkään suvantovaihetta ei illan aikana koettu. Viimeistään Voodoo People saiviimeisetkin peput nousemaan penkeistä, katsomolohkoissakin tanssittiin. Superhitti Firestarter on edelleen yhtä kova kuin uudemmat Run With the Wolves ja Warrior’s Dance.

Smack My Bitch Upin jälkeen ennätti tulla pieni hätä, kun bändi poistui lavalta. Pienen maanittelun avulla The Prodigy aloitti encorensa odotetusti Take Me to the Hospitalilla. Stand Up päätti tehokkaasti liikuttaneen keikan, ja Maxim jakoi vielä rispektiä kaikille paikalla olijoille, jotka sananmukaisesti osoittivat suosiotaan seisaaltaan.

Moni jatkoi varmastikin matkaansa kohti virallisia jatkoja The Tigeriin, mutta minä suunnistin kotiin katsomaan Euroviisujen pisteidenlaskentaa. Siellä bileet taisivat olla aika lailla laimeammat kuin Helsingin illassa.

Kuvagalleria keikasta tulossa pian!

Teksti: Laura Halonen
Kuvat: Jana Blomqvist

Keikkakuvat! Krista Siegfrids @ Namu, Helsinki 30.5.2012

Kuvat: Tiia Santavirta

Live! Flute of Shame EP-julkaisukonsertti @ Vuotalo, Helsinki 24.5.2012

 

Flute of Shame eli Koop Arposen, Dane Stefaniukin ja James Lascellesin muodostama akustinen trio, juhlisti kauan odotettua levyään julkaisukonsertilla Helsingin Vuotalossa. Koopia Idolsista asti fanittaneena en voinut kuvitellakaan missaavani tilaisuutta, ja pettymyksen siitä, että valmistumassa olisi vain EP eikä albumia, olin käsitellyt jo etukäteen. Puitteet olivat komeat ja 360 hengen sali lähes täysi kun konsertti käynnistyi videolla bändin pitkästä syntyhistoriasta - trion jäsenethän ovat ystävystyneet jo vuosia sitten toimiessaan katumuusikkoina Englannissa.

Trion lisäksi lavalle asteli kitaristi Peter Engberg, sekä rumpali Teijo Jämsä, jonka mukanaolo oli erityisen ilahduttavaa - Teijon valloittavasta lavaolemuksesta oli saatu nauttia Koopin artistiuran alkuaikoina, kun hän oli bändin vakiomiehistöä. Rumpukomppi toi akustiseen kitara-basso-meininkiin lisäryhtiä ja konserttisaliin soveltuvaa mahtipontisuutta. Salin flyygeli oli myös ahkerassa käytössä, kun Koop itse asettui sitä soittamaan useassa kappaleessa. Koopin pianotaituruus ei vaan päässyt täysin oikeuksiinsa vahvan bändisoiton seasta.

 

Ennakkoon mainostettu tähtivieras Anna Puu lauloi dueton Koopin kanssa heti konsertin alkuun ja kiirehti sitten omalle keikalleen. Ainokainen kappale oli sitten sitäkin kauniimpi, Koopin koskettava ”When I’m Old” edelliseltä ”Bright Lights” -albumilta. Jos Annan vierailu oli hätäisyytensä takia pieni pettymys, Pete Parkkosen kutsuminen lavalle yleisön joukosta oli riemastuttava yllätys. ”Every Song I Hear” -hitti Koopin ensimmäiseltä ”New Town”-levyltä soi riehakkaampana kuin koskaan kahden Idols-ystävyksen yhteisvetona. Konsertin vierasvalinnat osoittivat minusta hienolla tavalla sen, että Koop arvostaa Idols-taustaansa ja sen tarjoamaa mahdollisuutta, vaikka nyt ihan omanlaista uraa tekeekin.

Flute of Shame on siis julkaisemassa ensimmäisen yhteisen, neljä kappaletta sisältävän levynsä. Kun todennäköisesti pelkkään digimyyntiin tuleva EP:kin vielä odotuttaa itseään, voisi todeta sarkastisesti, että aika komea levynjulkaisukonsertti siihen nähden, ettei ollut levyä. Rennolla itseironialla bändi onnistui kuitenkin kääntämään tilanteen edukseen, ja ainakin fanit odottamaan uusia upeita julkaisukonsertteja.

 

Levylle tulevista kappaleista ”Waiting” oli tuttu Idols tekee hyvää -konsertista. Monta muuta kappaletta kuulin ensimmäistä kertaa, mikä teki hieman haasteelliseksi muistaa mitkä olivat levyn biisejä - trio esitti nimittäin myös myöhemmin julkaistavia uutuuksia. Ensisinkuksi kaavailtu ”Coming Home” teki välittömästi valtaisan vaikutuksen, kuin myös dramaattisen mahtipontinen ”These Hands”, mutta sen levyversiota joutuu odottamaan pidempään. Pari riehakkaampaa rallia ”Landlord” ja ”Wake Up” eivät ehkä ”kuuntelubiiseinä” heti avautuneet, mutta villitsevät taatusti yleisön tulevilla keikoilla.

Bändillä riittää ilmeisesti kappaleita säästeltäväksikin, kun jo parilta keikalta tuttu kitaristi Jamesin kirjoittama komea ”We Will Rise” loisti poissaolollaan, samoin kuin Koopin aiemmissa salikonserteissa yksin tulkitsema ”Grass is Greener” -pianoballadi. Uutuuksien lomassa kuultiin myös yksi ikivanha levyttämätön biisi. Idols-aikaan Koopin myspace-sivulla ihastuttanut ”Peace of Mind” olikin minulle yksi konsertin huippuhetkistä.

Omaa levyä odotellessa trion ohjelmisto on tukeutunut Koopin soololevyjen materiaaliin ja covereihin. Myös Vuotalon kahteen settiin mahtui jokunen cover, kuten kansainväliseen New Wave -laulukilpailuun edustuspaikan tuonut ”Nights in White Satin”. Yleisö sai väliajalla kirjoittaa toivebiisejä lapuille, ja soitettavaksi arvotussa toiveessa luki vain ”Beatles” - hieman epäonnekas valinta siinä mielessä, että bändi pääsi esittämään vakio-ohjelmistoonsa kuuluvan, myös New Wave -finaalissa esitetyn ”I Saw Her Standing There” -kappaleen. Kappalehan on toki loistava, mutta olisin toivonut arvonnan tuottavan jotain ainutkertaisempaa.

 

Kokonaisuutena konsertti oli nimenomaan ainutkertainen, ja sellaiseksi sen teki bändin iloinen, suorastaan hulvattoman hassutteleva esiintyminen. En tiedä välittyikö Jamesin ja Danen englanninkielinen läpänheitto salin takaosaan, mutta Koop - joka usein itsekin vaihtaa spiikkauskielen englanniksi - oli oma välitön itsensä enimmäkseen suomeksi. Yleisön yhteisnaurua kuultiin useaan otteeseen, erityisesti toisen setin alussa, kun isolta screeniltä näytettiin lukuisten muusikoiden ja julkkisten tähdittämä EP:n mainosvideo. ”Kulkurin iltatähti” -encore taas sai yleisön alkuun varovaiset äänet voimistumaan liikuttavan lämminhenkiseen yhteislauluun.

Teksti ja kuvat: Leena Ikonen

Live! Dionne Warwick @ Musiikkitalo, Helsinki 20.5.2012

Musiikkitalo oli täyttynyt keski-ikäisistä musadiggareista kun viisinkertainen grammy voittaja Dionne Warwick konsertoi Helsingissä sunnuntaina 20.5.2012 osana hänen 50-vuotisjuhlakiertuettaan. Yleisössä vilahti myös jonkun verran nuorempaa sukupolvea, mikä oli ilahduttavaa - onhan Dionne Warwick kuitenkin laulugenren eläviä viihdemusiikin legendoja. Taiteilijan kulta-aika ajoittuu 60- ja 70-luvuille, mutta hänellä tuntuu edelleen olevan runsaasti kysyntää.

Legenda astui sisään lavalle itsetuntoisena ja itseään kunnioittavin elkein. 1940-syntynyt Dionne on raudanluja ammattilainen. Kappaleiden väliin istutettu small-talk yleisön kanssa oli luontevaa ja mutkatonta. Jo alun spiikit olivat äänentoistollisesti valitettavan ongelmallisia eikä puheesta meinannut saada selvää. Taisin istua salin parhailla paikoilla, joten siitä asia ei johtunut. Äänentoisto jatkui heikkona läpi koko konsertin joka oli tietysti harmillista.

Dionne lukeutuu ehdottomasti ns entertainer osastoon, jossa koko paketti on hillityn arvokasta ja asiat etenevät tähden osoittamalla tavalla. Se missä aika on haalistanut hänen kerran niin upeaa ja tunnistettavaa ääntään korvaantuu hänen kyvyllään kertoa tarinaa ja olla läsnä kappaleissa, joita hän on esittänyt jo puolenvuosisadan ajan. Pääasiassa kuulimme puheenomaista, lyhyesti syttyvää laulua, mutta muutaman kerran pääsimme nauttimaan laulajattaren valtavan upeista pitkistä ja ihonalle hiipivistä tunteenpurkauksista. Ei ole ihme, että tästä Whitney Houstonin serkusta tuli aikoinaan yksi maailman tunnetuimpia viihdemusiikin laulajia.

 

Dionnella on valtava määrä superhittejä, joista rakentaa ohjelmaansa. Suuri osa hänen hiteistään on parivaljakko Burt Bacharach/Hal David käsialaa. Ohjelman aloitti sikermä juuri Bacharachin kappaleita, joista ensimmäisenä Walk On By ja perään mm. kappaleet Anyone Who Had A Heart, I´ll Never Fall In Love Again, Message To Michael, I Say A Little Prayer, johon oli tätä kiertuetta varten tehty uusi rennon letkeä sovitus. Sikermän lopetti kaunis tulkinta kappaleesta Alfie, jonka tekstiin laulajatar eläytyi tunteikkaasti ja taidolla.

Dionne otti tulkinnassaan väliin huomattaviakin taimillisia vapauksia, jonka takia bändi sai olla ”varuillaan” koko ajan. Bändityöskentely ei täysin vakuuttanut ja heidän esiintymisensä oli hyvin EI amerikkalaisen ”tylsää”. Jonkin sortin leipääntyminen varjosti iltaa, joka ilmeni svengaavan grooven puutteena. Bändi olisi voinut olla huomattavasti aktiivisempi ja luoda kappaleisiin kaivattua energisyyttä. Itse lauluthan ovat ikiklassikoita ja laulajan karisma puree kyllä vaikka ääni ei olekaan entisensä.

Konsertin keskivaiheelle oli istutettu Brasilia- teemainen osio. Dionne esitti ne omalla viihteellisellä tyylillä varmalla otteella ja rohkaistui jopa käyttämään hieman vahvempaa ääntä, mutta erityisesti tässä osassa bändi olisi voinut olla skarpimpi - lopputuloksena ne kärsivät bändin jokseenkin laiskasta groovesta. Pianisti Rob Shrock, joka liidasi viisihenkistä bändiä, johon kuuluivat hänen lisäkseen basso, rummut, perkat ja kiippari, joka korvasi välillä kitara-, vibes- ja puhallinosia teki kyllä tarkkaa ja varmaa työtä yhtyeen kapellimestarina. Uskoisin, että kiertueen edetessä tilanne paranee. Tämä oli vasta kiertueen toinen konsertti - ensimmäinen oli edellisenä iltana Tamperetalossa.

Konsertin loppuosa koostui tutun hienoista kappalevalinnoista, joihin kuuluivat Sammy Kahnin Only Trust Your Heart, Richar Kerrin I´ll Never Love This Way Again ja lopussa vielä kaksi Bacharach kappaletta What the World Needs Now ja superhitti That´s What Friends Are For.

Yleisön seisoaltaan antamista pitkistä aplodeista huolimatta laulaja päätti olla palkitsematta yleisöään encorella.

Ira Kaspi
Jazzlaulaja sekä laulunopettaja Sibelius-Akatemia ja RytmiOmena musiikkikoulu

Kuvat: Tiia Santavirta

Keikkakuvat! Frida Hyvönen @ Korjaamo, Helsinki 18.5.2012

ja loppuun vielä parit kännykuvat :)

 

Kuvat: Tiia Santavirta