Live! Rival Sons @ Pakkahuone, Tampere 9.6.2013

Muutama vuosi sitten minä lakkasin kuuntelemasta musiikkia. Kävin edelleen keikoilla, pyöritin levyjä soittimessani ja kolusin festareita, mutta itse musiikki kantautui korviini enää kaukaisena taustahälinänä. Intohimoisena musiikin suurkuluttajana tämä oli jopa itseni mielestä todella hämmentävää, mutta minua ei vain enää kiinnostanut. Koin turhautumista nykymusiikkia kohtaan; tuntui siltä, että kaikki on jo kuultu, tehty ja soitettu ja kivatkin biisit ovat vain kivoja biisejä eivätkä enää vavisuta minua samaan tapaan sydänjuuriani myöten.

Sitten tuli muutama uusi löytö, joka käänsi kelkan jälleen oikeaan suuntaan. Minä kuulin taas, kuulin musiikin kovempaa kuin taustameluna ja lähempää kuin koskaan. Vain muutama kappale, muutama bändi ja muutama levy. Yhdet ja samanlaiset kylmät väreet pitkin selkärankaa – muuta en tarvinnut. Voimakas asia tuo musiikki.

Yksi näistä bändeistä oli amerikkalainen blues-/rock and roll- ryhmä Rival Sons, joka löi ällikällä aivan odottamatta. Elettiin kesää 2012 ja jalkojeni alla vilisi Ruissalon hiekkakenttä vilisi jalkojeni alla kävellessäni kamerani kanssa kohti YleX-lavaa, jossa keikkansa alottaisi pian bändi, joka myöhemmin tulisi koskettamaan minua niin kovin syvästi. Tästä vielä autuaan tietämättömänä suuntasin valokuvaajille suunnattuun aitaukseen lavan edustalle ja aloin räpsiä kuvia juuri keikkansa aloittaneesta bändistä, jota en ollut koskaan aiemmin kuullut. Kun lopulta lavalle asteli jäsenistä viimeisenä solisti Jay Buchanan ja avasi suunsa, loksahti leukani auki ja laskin kamerani tuijottaakseni tätä käsittämätöntä bändiä, joka oli lentänyt hämmästyttämään minua Suomen perämetsiin suoraan Los Angelesistä.

Palataan takaisin tähän päivään - edelleenkin Suomen metsiin, mutta tällä kertaa Espoon Leppävaaraan,

jossa Rival Sons valloittaa päälavan koko festareiden pääesiintyjänä. Itse seison ensimmäisessä rivissä; yksi vuosi ja muutama keikka myöhemmin on minulla sydämessäni bändiltä jo omat suosikkibiisit, muistot ja tarinat. Kesäöisessä kohmelossa poistun alueelta vain himpun verran kevyempänä ja rutkasti onnellisempana kuin saapuessani. Sydämessäni on seesteinen rauha ja kehossani kuolematon rauhattomuus– long live rock and roll!

Kun herään tokkuraisena seuraavana aamuna, kehoni on omituisen tunteen vallassa. Kyseessä ei ole festareiden jälkeinen uupumustila, vaan kaipuu olla jossakin muualla. Nousen ylös omituisen tunnetilan saattelemana, isken stereot päälle ja istahdan pöydän ääreen teekupposeni kanssa. Kun Wild Animal kajahtaa pihalle kaiuttimistani, ymmärrän yhtäkkiä missä minun pitäisi olla.

Tampereella.

Edellisenä iltana Kivenlahtirockin valloittanut Rival Sons oli jo jatkanut matkaansa Tampereelle ja vienyt sydämeni mukanaan, mutta jostakin käsittämättömästä syystä minä olin edelleen kotonani Helsingissä. Pikakelauksella istun muutaman tunnin päästä junassa kohti Tamperetta ja samalla kun ilta-auringon viimeiset säteet paistavat junan penkkien lomasta, minä olin vain yksinkertaisesti käsittämättömän onnellinen matkustaessani kirjaimellisesti kohti samaa raukeaa tunnetilaa, joka minut oli edellisenä iltana ottanut valtaansa.

Pian seison Pakkahuoneen suuressa salissa jonne tipahtelee tasaiseen tahtiin festarikansaa viikonlopun Sauna Open Airin jälkimainingeissa. Lavan taustalla komeilee suuri Rival Sonsin lakana ja oloni ei ole enää rauhaton vaan ainoastaan rauhallinen. Kun bändi saapuu lavalle ja aloittaa settinsä, tiedän tasan tarkkaan kaiken etenevän kuten eilenkin, mutta samalla kaikki tuntuu ja kuulostaa niin uudelta ja jännittävältä. Minä en kuule musiikkia – minä kuuntelen sitä, ja se ravisuttaa minun koko olemustani.

En osaa tarkalleen sanoa yhtä asiaa, joka minua tässä bändissä niin koskettaa kiehtoo. Tavallaanhan tämäkin on jo niin tehty; olen kuullut Led Zeppelinin, olen kuullut The Doorsin, mutta ne eivät ole koskaan ravistuttaneet minua henkilökohtaisesti yhtä kokonaisvaltaisesti. Rival Sons sekoittaa musiikissaan näiden edellä mainittujen lisäksi jotakin modernia ja itsensä näköistä. Lopputuloksena on kokonaisuus, joka kuulostaa rehelliseltä, mutkattomalta, aidolta ja sydämelliseltä.

Keikan puolessa välissä otan kengät pois ja tanssin liihotellen väkijoukon keskellä. Lavalla Buchananin vuoria siirtelevän voimakas ääni lupaa ”we can dance, we can dance until the sun comes up” samalla kun pyörittelen varpaitani vasten Pakkahuoneen kylmää lattiaa. Tunne on edelleen sama kun vuosi sitten ja tunne on edelleen sama kuin eilen; olen edelleen häkeltynyt Buchananin äänestä, innoissani näistä kutkuttavista biiseistä ja kiitollinen siitä tunnetilasta, jonka tämä musiikki sisälläni herättää.

Bändi on yhtä kovassa vedossa kuin edellisenäkin iltana; rumpali Mike Mileylla tuntuu riittävän energiaa nyökyttelee päätään rytmikkäästi bassonsa tahtiin ja Scott Holiday vaikuttaa tiluttelunsa lisäksi kimaltelevalla puvullaan. Sitä taas ei riitä edes erityismaininta kattamaan mitä solisti Jay Buchananin ääni ja karisma ovat lavalla. Olipa kyseessä sitten festareiden päälava tai hämyinen pikkuklubi, ovat solistin elkeet sitä luokkaa, että ne täyttäisivät stadionin. Vahva, monitasoinen ääni kuuluu varmasti täältä kotiin Los Angelesiin ja se taipuu yhtä hyvin kovan luokan rock-paahtoihin kuin herkkiin hitaisiinkin. Välillä Buchanan seisoo metrin päässä mikrofonista aivan lavan perällä. Se riittää, sillä ääni kantaa vahvasti mikrofonin luo ja sen ylikin.
Robin Everhart

vaikka muille jakaa siinä missä

Myös bändin välispiikit ovat yhtä lämpimiä ja rehellisiä kuin kappaleet. Bändi kehoittaa kaikkia aina olemaan oma itsensä ja pitämään oman sielunsa entisellään vaikka joskus se tuntuukin raskaalta. Kun hidas ja pehmeä Soul kajahtaa ilmoille, pysähdyn hetkeksi ja muistelen edesmennyttä ystävääni, joka vei oman henkensä viime vuonna. Palaan sekunnissa takaisin viime vuoteen; junaan, hautajaisiin, pimeisiin iltoihin, ja sitten takaisin Tampereen Pakkahuoneelle tähän iltaan, jolloin kaikki tuntuu jo hieman helpommalta.

Enkä taida olla ainoa, jonka mieli on tuntunut poistuvan hetkeksi kehosta. Buchanan keinuu lavalla edestakaisin siihen malliin, että hänen sielunsa on poistunut kehosta jo tunti sitten jättäen jäljelle vain jumalattoman äänen, joka hänelle on suotu. Välillä kuulostaakin siltä, että Buchanan vain kanavoi ääniä, jotka tulevat jostakin reilusti korkeammalta taholta.

Illan päätteeksi olen lähestulkoon varma, että lavalta poistuu alkutaipaleellaan oleva legenda, joka jää historiankirjoihin bändinä, joka kiersi paljon, soitti paljon, onnistui paljastamaan rehellisyyden musiikin takana ja teki ihmisistä ilta illan jälkeen onnellisempia. Pakkahuoneelta poistun itse jälleen himpun verran kevyempänä. Jos jatkaisin tähän malliin, olisin varmasti muutamassa viikossa höyhenenkevyt. Toistan itseäni, mutta kun se pitää niin paikkansa; voimakas asia tuo musiikki.

Teksti ja kuvat: Joanna Tzortzis