Live! Sting & Rumer @ Helsinki Classic Festival 16.6.2012

Kaisaniemessä järjestettiin lauantaina 16.6. yksipäiväinen rockin klassikkoartisteja ja sellaiseksi pyrkiviä tuoreempia tulokkaita esittelevä festivaali.

Päivän helle väistyi viileän tuulen tieltä ja taivas muuttui koko ajan pilvisemmäksi. Väkeä oli kertynyt hienosti paikalle, ei tosin sietämättömäksi tungokseksi asti, sillä missään vaiheessa ei hyvin järjestetyllä festarilla tarvinnut jonottaa kovinkaan kauan juoma- tai bajamaja-jonossa. Suurin osa yleisöstä taisi olla yli kolmekymppisiä, ja sen takia meininki olikin suurelta osin todella hillittyä.

Pakistanilaissyntyinen britti Rumer, ristimänimeltään Sarah Joyce, on julkaissut kaksi levyä. Vuonna 2010 ilmestynyt Seasons Of My Soul myi Englannissa kuudessa viikossa platinaa. Esikoislevyllään hän tuli nopeasti suuren yleisön tietoisuuteen. Toukokuussa julkaistu Boys Don’t Cry sisältää Rumerin tulkintoja eri miesartistien kappaleista.

Nykymusiikissa on todella paljon laulajanaisia, joiden esiintyminen nojaa ulkomusiikillisiin seikkoihin, näyttäviin paljettiasuihin ja dramaattisiin tanssikoreografioihin. Sympaattisen Rumerin esityksessä olennaisin asia olivat hänen vaivattomasti soivan lauluäänensä luomat tunnelmat. Hänen esiintyjäpersoonallisuutensa oli virkistävästi naapurintyttömäinen, lähes vastakohta Lady Gagan, Madonnan ja Rihannan kaltaisille sensaatiohakuisille hahmoille.

Rumeria verrataan paljon The Carpentersien Karen Carpenteriin, ja heidän ääntensä samankaltaisuus on todellakin ällistyttävä. Rumerin musiikki nojaa tyylillisesti eniten 60- ja 70-lukujen souliin. Uudella levyllä on myös aiempaa enemmän kantrivaikutteita.

Keikalla kuultiin enimmäkseen uuden levyn lauluja. Heti ensimmäisten laulujen joukossa kuultiin hitit Slow ja Aretha. Ajoittain tuntui että bändin taitavat soittajat voisivat tulla enemmän esille, niin hiljaista ja tasaista oli Rumerin tunnelmallisten vokaalien säestys paria hienoa foni- ja kitarasooloa lukuunottamatta. Yksi vaikuttavimmista kappaleista oli pelkän pianistin säestämä Neil Young-cover A Man Needs a Maid. Rumerin tulkinta surullisessa laulussa oli todella vangitsevaa.

Hyväntuulinen Sting aloitti oman shownsa All This Time-kappaleella. Kuudenkymmenen vuoden ikä ei pahemmin miehen lauluäänenpuhtaudessa ja voimakkuudessa kuulunut. Stingin yhtye oli odotetusti iskussa. Stingin kokoonpanot ovat aina olleet loistavia, eikä tämäkään bändi ollut poikkeus. Kyseessä oli paluu yksinkertaisempaan meininkiin Symphonicities-kiertueen jälkeen. The Best Of 25 Years-kokoelma ilmestyi viime syksynä, ja keikkaa oli mainostettu hittikimarana.

Olen kuullut joskus rokkipoliisien arvostelleen Stingin yhtyeitä tietynlaisesta soitollisen särmikkyyden puutteesta, koska hänen käyttämänsä muusikot ovat teknisesti niin taitavia. Itse nautin suunnattomasti soiton sujuvuudesta ja laadukkuudesta. Vinnie Colaiuta on Stingin mukaan maailman paras rumputaiteilija. Kitaristi Dominic Miller on tehnyt Stingin kanssa yhteistyötä jo vuodesta 1990 alkaen, ja sen todellakin huomaa. Huomion varasti useaan otteeseen virtuoosimaisilla sooloillaan 26-vuotias viulisti Peter Tickell, jonka soitossa kuului paitsi raivokkaita rockvaikutteita, myös kansanmusiikillisia elementtejä. Jazzvokalistinakin tunnetun taustalaulaja Jo Lawryn ääni yhdistyi Stingin ääneen saumattomasti. Erityisen hienolta kuulostivat Hounds of Winterin korkeat osuudet.

Sting sai ihmiset laulamaan heti lujaa Englishman In New Yorkin aikana. Yhdeksän tuhatta katsojaa tuntui viihtyvän leppoisasti keikan loppupuolella alkaneesta sateesta huolimatta. The Police-bändin faneja hemmoteltiin seitsemällä biisillä. Näistä hienoimpia olivat mielestäni Driven to Tears upeine viulusooloineen ja Message in a Bottle, jossa Stingin vokaalit kuulostivat voimallisen kirkkailta.

Kappaleiden sovitukset noudattivat suurelta osin uskollisesti alkuperäisiä levyversioita. Sting on venyttänyt populaarimusiikin rajoja niin monen eri genren vaikutteilla, että olisin odottanut muutamaa rohkeammin erottuvaa sovitusta.

Torvisektiota kaipasin I Hung My Head-biisissä, koska en ole ikinä ollut synabrassien suurin ystävä.

Bändi groovasi keikalla erinomaisesti, samalla virtuoosimaisen tarkasti ja irtonaisen rennosti. Ehkä siksi oli lähes liikuttavaa huomata kosketinsoittaja David Sanciousin ja Stingin soittavan samanaikaisesti eri sointuja muutaman tahdin ajan Love is Stronger Than Justice-kappaleessa. Soittomokat nimittäin ovat todella harvinaisia Stingin keikoilla.

BIISILISTA:

1. All This Time
2. Every Little Thing She Does Is Magic
3. Englishman in New York
4. Demolition Man
5. I Hung My Head
6. Driven to Tears
7. Fields of Gold
8. Message in a Bottle
9. Shape of my Heart
10. Love Is Stronger Than Justice (The Munificent Seven)
11. The Hounds of Winter
12. Never Coming Home
13. Desert Rose
14. King of Pain
15. Every Breath You Take
16. Next to You

Teksti: Kaisa Karttunen
Kuva: Sting - Norman Jean Roy