Live! Mötley Crüe @ Kaisaniemen puisto, Helsinki 7.6.2012

Torstaina 7.6 Helsingin keskustassa oli odottava tunnelma. Kolme suurta rock-bändiä aloittaisi Rockin’ Hellsinki Vol.1 -keikkansa klo 17.00 alkaen.

Luvassa oli raskaamman musiikin ystäville aimo otanta sekä pohjoismaisen että kansainvälisen rockin kermaa; Crashdïet, Hardcore Superstar ja illan pääesiintyjänä Mötley Crüe. Jo aamupäivällä Kaisaniemen liepeillä pyöri joukko kaikenikäisiä, vahvaan kajaalin ja persoonallisiin vaatteisiin sonnustautuneita faneja. Vaikka ensimmäisen esiintyjän alussa näytti siltä ettei puisto täysin täyttyisi, oli illan kohokohdan -Mötley Crüen keikan - alkaessa hiekkakenttä tupaten täynnä.

Mötley Crüen keikka alkoi tyylikkäästi reilut puoli tuntia myöhässä, mutta hyvää kannatti odottaa. Vince oli vaalealla kuontalollaan ja harmailla tiukoilla farkuillaan oma energinen itsensä. Mick Mars oli sonnustautunut tyylilleen sopivasti mustiin, mutta liikkui lavalla odotetustikin hieman jäykästi johtuen hänen kroonisesta artriitista. Nikki Sixx oli bassonsa takana oma seksikäs oma itsensä, ja muisti yleisöä myös muutamalla sylkytempullaan. Veden roiske tuskin harmitti kastuvia - päinvastoin.

Olin kurkistellut jo kahden ensimmäisen bändin ajan lavalle päin kiinnostunein katsein, sillä olin kuullut että Tommy Leen rumpusoolon kohokohta olisi ns. roller coaster -ride, Enkä joutunut pettymään.

Tommy Leen jo tavaramerkiksi muodostuneen ilmassa lentelevän rumpusetin puuttuminen oli jäänyt bändin edellisellä keikalla minua harmittamaan. Tuolloin Helsingin Jäähallissa nähtiin Vince Neilin energinen esitys jonka varjoon muut bändin jäsenet silmissäni jäivät. Nyt tilanne oli päinvastainen.

Moni konserttikävijä on erinäisten bändien keikoilla turhautumiseen asti joutunut ”kärsimään” pakollisista rumpusooloista, mutta tällä kertaa kaikki oli toisin. Tommy otti keikan lopun kolmanneksella yleisön haltuun, totesi mikkiinsä etteivät ideat ole loppuneet ja pistin päät pyörälle, kirjaimellisesti. Kun trussi-rakennelman tyyliseksi koottu vuoristorata aloitti pyörimisensä, herra paukutti rumpujaan sydämensä kyllyydestä ja hienolla tarkkuudella. Viimeistään siinä vaiheessa jokaisen sydän oli sulanut. Lavan taustagrafiikoissa paholaisen kättä muistuttava kämmen seurasi häntä, ja setti toimi loistavasti.

Lavalla nähtiin toki kaikkensa antava bändi, mutta pientä huolimattomuuttakin soitossa oli - äänentoistosta puhumattakaan. Ulkoilmakonserttien kirous on toki juuri tämä, mutta muutama kardinaalimoka jäi jopa tätä HC-fania kalvamaa. Ääni kiersi, sävelsoinnut eivät osuneet aina kohdilleen - esimerkiksi Shout at the Devil -kappaleessa - eikä Vincen äänestä keikan loppupuolella saatu parasta antia. Kimeällä ja kirkkaalla äänellään itsensä unohtumattomaksi rock-legendaksi takonut mies kenties yritti liikaa, mutta hengästyneisyys oli harmittavaa. Keikan päätteeksi Mötley Crüe roudareineen viskoi yleisön päälle verta muistuttavaa nestettä. Jos se tuli eturiviin rynnistäneille yllätyksenä otan osaa. Tämä nimittäin ei ollut ensimmäinen kerta kun bändi jättää jälkensä myös yleisöön - kirjaimellisesti.

Tärkeintä oli että yleisö oli keikalla täysillä mukana, ja oli ihailtavaa huomata kuinka tällä ikärajattomalla keikalla isät, pojat, äidit ja tyttäret fanittivat samaa bändiä. Yleisössä oli antaumuksella idoliensa tyylin mukaisesti sonnustautuneita naisia ja miehiä. Etenkin Nikki Sixxin fanit loivat rokkaavasti tunnelmaa tupeeratuilla hiuksillaan.

Ikään tai sukupuoleen katsomatta Mötley Crüe koskettaa monia, ja tulee varmasti jäämään historian kirjoihin yhtenä raskaamman rockin suurena vaikuttajana. Onneksi Elektra tajusi antaa heille levytyssopimuksen. Itse en edes ollut vielä syntynyt vuonna 1981 kun ensimmäinen levy Too fast for love -albumi julkaistiin, mutta mahtava musiikki - ja kaikki bändin ohellakin tapahtunut - on iätöntä.

Teksti: Catarina Pettersson
Kuva: Tom Nylund