Itse
heavy metal saapui Helsingin vanhaan jäähalliin huhtikuisena
sunnuntai-iltana. Heavy metal puhtaimmassa, alkuperäisimmässä mielessä.
Ei nimittäin ole väärin todeta, että legendaarinen Judas PriestRob Halfordeineen on surutta yhtä kuin puhdas ja alkuperäinen heavy metal. Ja näin totisesti myös livenä oli.
Mainiossa
vireessä yhä edelleen oleva Judas Priest oli
”Epitaph”-jäähyväiskiertueellaan näyttämässä suomalaiselle
metallikansalle, kuinka kaikki alkoi, ja samalla kuinka kaikki aikanaan
loppuu. Mahtipontinen, laservaloin ja tulenlieskoineen ryyditetty lähes
kolmetuntinen hyvästienjättökeikka oli huikea metallispektaakkeli, joka
todensi sen, että Judas Priest on viimeisilläänkin huikeassa vedossa.
Vokalisti, todellinen legenda, Rob Halford oli äärimmäisen hyvässä
vedossa (ikä ja vuosien tuomat rasitukset huomioon ottaen). Halford
kykeni vieläkin laajaan vokaaliskaalaan, ja antoi varmasti kaiken sen,
mitä suurmiehestä vielä irti saa. Kitaristikaksikko Ritchie Faulkner-Glenn Tipton soitti tiukkaakin tiukemmin yhteen, eikä nuori KK Downingin
seuraaja aiheuttanut hetkeksikään sellaista tunnetta, että väärä mies
olisi Tiptonin aisaparina. Habitus ja elekieli suorastaan mallinsi
Downingia, muttei matkimalla, ainoastaan pieteetillä. Basisti Ian Hill nyki yleisöstä katsottuna lavan oikeassa reunassa samalla tavalla, kuin aina ennenkin, ja rumpali Scott Travis soitti vakuuttavasti taustalla.
Keikan
settilista oli rakennettu konstruoimaan Priestin pitkää matkaa, sillä
se piti sisällään yhtyeen historian varrelta koottuja suurimpia helmiä,
ja vielä suhteellisen kronologisessa järjestyksessä soitettuna. Selvä
ajatus setissä oli, että Priest soittaa nyt vielä kerran suomalaiselle
yleisölleen sen, minkä hehaluavat
kuulla. Metal Godsista Turbo Loveriin, The Sentinelistä Hell Bent For
Leatheriin, You’ve Got Another Thing Comingistä Living After
Midnightiin. Joukkoon mahtui myös äärimmäisen upeasti tulkittu Diamonds
and Rust, joka sai allekirjoittaneen ihon kananlihalle. Erikoisemmasta
livevarioinnista vastasi puolestaan Breaking the Law, jonka itse yleisö
pääsi tulkitsemaan: Halford lauloi kyllä mukana, mutta mikrofoni oli
koko kappaleen ajan suunnattuna yleisöön. Idea oli hyvä ja hauska, mutta
pakko kait on todeta, ettei suomalaiset pystyneet ideaan vastaamaan -
käytännössä Breaking the Law soi ”karaokeversiona”, josta puuttui laulu.
Silti kokonaisuudessaan illan kattaus oli erinomainen.
Myös
erilaisia show-elementtejä koettiin jäähallissa aivan riittävästi. Oli
nahkaa, niittiä ja näyttävyyttä, oli diskopalloa, oli moottoripyörää,
oli hopeista kimallekaapua - antaumuksella suunniteltujen elementtien
yksinoikeutettuna valtiaana toimi Halford, joka mahtipontisuuden ja
rohkeuden ikonina liittyi jokaiseen elementtiin. Halford, josta on
vuosien varrella rakentunut todellinen ikoni monelle eri ryhmälle,
todensi viimeistä kertaa sen, että hän on huojuessaan ja kumarassa
laulaessaan yksi ja ainoa oikea keulakuva Judas Priestille; heavy
metallille.
Upean
metallielämyksen jälkeen olo oli jopa hieman haikea. Niin kai se sitten
on, että Priestiä en enää minä, kuten et sinäkään, tule livenä
näkemään. Valtavan kovalla volyymillä heitetyt jäähyväiset oli, yhtä
kaikki, upea elämys. Sellainen, jonka jokainen paikalla ollut muistaa,
sillä siihen iltaan päättyi osa heavy metallin historiaa.
Settilista:
Rapid Fire, Metal Gods, Heading Out to the Highway, Judas Rising,
Starbreaker, Victim of Changes, Never Satisfied, Diamonds and Rust,
Prophecy, Night Crawler, Turbo Lover, Beyond The Realms of Death, The
Sentinel, Blood Red Skies, The Green Manalishi, Breaking the Law,
Painkiller, The Hellion and Electric Eye, Hell Bent For Leather, You’ve
Got Another Thing Comin’, Living After Midnight.
Teksti ja kuvat: Lauri Kananoja
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti