Oma
keikkakevääni on lähtenyt käyntiin aika hitaanlaisesti, mutta nyt on
paikallaan höristää korviaan. Ulkomailla viihtynyt
ranskalais-suomalainen indieduo The Dø on viimeksi
soittanut Suomen maaperällä viime kesän Flow-festareilla täydelle
teltalle, ja nyt kaksikko vetää Tavastialla ensimmäisen klubikeikkansa
meille suomalaisille. Kysyn ovella kuvausjärjestelyistä, ja minulle
sanotaan että kuvaa sieltä mistä saat parhaiten kuvattua. Helpommin
sanottu kuin tehty, en ole nimittäin ainoa joka on vaivautunut paikalle.
Jos
sali on täynnä, niin sitä on lavakin. Erilaisia peltejä, saksofoneja,
rumpuja, keppejä ja miksaustorneja. The Dø on luovasti kokeileva, muttei
kuitenkaan niinkokeileva
että se alkaisi liiaksi ärsyttää. Mukana lavalle ovat tulleet
pienimuotoiset taustajoukot, jotka myös pysyttelevät taustalla pääparin
valloittaessa yleisön puolelleen.
Aivan ensimmäiseksi Dan Levy
huikkaa mikrofoniin rakastavansa karjalanpiirakoita. Ranskalaismiehen
suomenkielentaito sulattaa suut hymyihin. Suomalaissyntyinen solisti Olivia Merilahti
on samanaikaisesti bändin voima ja herkkyys. Biisistä riippuen kuullaan
joko tavattoman herkkää tunnelmointia tai energistä rytmikkyyttä.
Bändin
ulkoista olemusta voisi kuvata sanoin ”Florence Welch meets Pikku Myy”.
Jotain samankaltaisuutta löytyy, vaikka Merilahti onkin sanonut
Florencen olevan hivenen yliarvostettu. Sateenkaarenvärisissä
sukkahousuissa, paksupohjaisissa maiharikengissä ja huolettomassa
kesämekossa kitaraa soitteleva suloinen nainen on melkein kuin
satukirjan sivulta.
Levystä ei ensin
näy miksauspöydän takaa kuin hiustupsu, mutta pian hän työntää
knallihatun päähänsä ja tarttuu kitaraan. Seuraa At Last yhdessä
Merilahden kanssa, The Dø on parhaimmillaan huolettomassa
kitarajammailussa. Too Insistent on uudemman Both Ways Open Jaws (2011)
-albumin biisejä, niitä joita olen kuunnellut vähemmän mutta joista
pidän välittömästi.
Niille,
jotka eivät olleet Tavastialla maanantai-iltana, tiedoksi että
varsinainen show alkoi vasta kolmannen biisin jälkeen, välittömästi sen
jälkeen kun olin lopettanut kuvaamisen ja laskenut kameran pois
käsistäni. Merilahti tervehtii yleisöä ja huomauttaa ettei ole enää
ollenkaan niin jännittynyt kuin aluksi, vaikka koko suku onkin taas
ilmeisesti saapunut katsomaan keikkaa. Välillä rauhoitutaan
nyökyttelemään Stay (Just A Little Bit Moren) ja The Bridge Is Brokenin
tahdissa, ja sitten Levy revittelee saksofonin varressa ja bassoa
soitetaan nelinkontin maassa.
Meno
yltyy yhä vain hurjemmaksi. Slippery Slope taitaa olla illan odotetuin
biisi, ainakin se saa yleisöön eniten liikettä. Merilahti kieppuu ympäri
lavaa kuin pieni pyörremyrsky, lyö rumpua ja karjahtelee valonauhalla
koristeltuun megafoniin. Tunnelma on kuin viidakossa, naurattaa.
Parin
metrin päässä oleva tyttöporukka tuntuu keskittyvän keikan sijasta
vähän liikaa tuoppeihinsa. Kovaääninen keskustelu kesken kauniin ja
herkän Dust It Off in saa ympärillä aikaan närkästyneitä katseita.
Hipsterinutturat ovat ehkä vähän kireällä, mutta toisaalta
ymmärrettävää. Suurin osa yleisöstä on luultavasti kuitenkin tullut
kuuntelemaan itse artistia, ja kaiken lisäksi maksanut siitä lystistä.
Omakin keskittymiseni horjahtelee vähän, en toki haluaisi saada kaljaa
käsivarsilleni. Keikkapaikan ei tarvitse olla kirjasto, mutta kyllä
musiikillekin pitäisi luonnollisesti antaa tilansa. Siispä kohtelias
keskisormi tällaiselle keikkakäyttäytymiselle.
On
My Shoulders on niitä biisejä, joiden kautta minä ja moni muu on
aikanaan tutustunut The Dø’hon. Esikoisalbumi The Mouthfulin (2008)
biiseistä mukana on myös mm. kevyesti tamppaava Aha. Dan Levy käy taas
esittelemässä kielitaitoaan toivottaen ”hyvää yötä”, joskin turhan
aikaisin. Tunnelma lavalla ja sen edessä on leppoisa, bändillä näyttää
olevan hauskaa.
En aivan pysy perässä
settilistan suhteen, olen jotenkin lumoutunut hyvästä musiikista.
Merilahden ääni taianomaisen keveä aiheuttaa kylmiä väreitä myös Moon
Mermaidsissa. Soittorasialta tai karusellilta kuulostava The Calendar
saa eturivin keinahtelemaan mukanaan.
Lopuksi
kuullaan vielä Travel Light ja Was It A Dream? Bändi poistuu leveästi
hymyillen, ja niin tekee narikalle valuva yleisökin. Kotimatkalla sataa.
Kuulen ohikulkevilta kommentteja, että olipa inspiroiva keikka,
tuollaista pitäisi olla enemmänkin ja ennen kaikkea; voi kun tuollaista
osaisi tehdä itsekin. Ajattelen, että kuuntelenpa minä hyvää musiikkia,
se riittää minulle.
Teksti ja kuvat: Laura Halonen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti