Rickie Lee Jones kosketti ja kolahti
Nostalgian kourissa sain matkustaa omaan opiskeluaikaani – aikaan, jolloin Rickie Lee Jones oli yksi vahva vaikuttaja oman laulaja minäni muokkautuessa. Ihailen tapaa, jolla hän leikkisästi yhdistää puhelaulun, hymyn ja itkun useat eri vivahteet ja Rickie-Leemäisen metallin palvelemaan vain ja ainoastaan hänen omaa tarinaansa. Siinä tuntuu olevan hänen laulunsa ydin. Vaikkakin hänelle oli hyvin tärkeää, että yleisö on hiljaa ja kuuntelee ”I´m only here for an hour – After that you can talk alla you want – So shut the fuck up” on minulla kuitenkin sellainen käsitys, että hän vaeltaa omassa tarinassaan eikä turhaudu oman laulunsa pienimotoriikasta. Tämä tekee hänestä täysin estottoman – haavoittuvan ja äärimmäisen vahvan samaan aikaan. Hänen aistikas äänensä tavoittaa mitä pienimmätkin tunteen sävyt ja paljastaa ne kuulijalle vaikkakin välillä hänen maneereihinsa kuuluva ylenpalttinen kujeilu verottaa tekstin selkeyttä. Viesti menee kuitenkin tunnetasolla perille.
Hänen kappaleensa puhuvat arkisesta rakkaudesta sen eri muodoissa. Rakastumisesta, intohimosta, flirtistä, menetyksestä ja suuttumuksesta. Ilta oli kooste hänen levyjensä unohtumattomista kestohiteistä kuten Chuck E´s In Love sekä kyyneleet silmiini nostattavasta Years May Go By -kappaleesta sekä hänen uuden levynsä Balm In Gilead materiaalista. Jos vanhempi tuotanto pyörii rakastumisen ja rakkauden menetyksen aiheissa niin hänen uusimman levyn materiaalissa oli aistittavissa vanhenemisen ja viehätysvoiman menetyksen pelko. Hänen tyttärensä nimeä kantava Charlotte kappale oli riipaiseva esimerkki aikuisen naisen tuskasta luopumisen ja rakkauden välimaastossa. Hän ottaa myös yhteiskunnallista kantaa teksteissään.
Rickie-Lee Jones on singer-songwriter sen varsinaisessa merkityksessä ja vahvoilla sekä kitaran, että pianon kanssa. Hän istui myös rumpujen takana yhden kappaleen verran joka oli ainakin ohjelmanumerona viehättävä.
Lisää kuvia galleriassa.
Nostalgian kourissa sain matkustaa omaan opiskeluaikaani – aikaan, jolloin Rickie Lee Jones oli yksi vahva vaikuttaja oman laulaja minäni muokkautuessa. Ihailen tapaa, jolla hän leikkisästi yhdistää puhelaulun, hymyn ja itkun useat eri vivahteet ja Rickie-Leemäisen metallin palvelemaan vain ja ainoastaan hänen omaa tarinaansa. Siinä tuntuu olevan hänen laulunsa ydin. Vaikkakin hänelle oli hyvin tärkeää, että yleisö on hiljaa ja kuuntelee ”I´m only here for an hour – After that you can talk alla you want – So shut the fuck up” on minulla kuitenkin sellainen käsitys, että hän vaeltaa omassa tarinassaan eikä turhaudu oman laulunsa pienimotoriikasta. Tämä tekee hänestä täysin estottoman – haavoittuvan ja äärimmäisen vahvan samaan aikaan. Hänen aistikas äänensä tavoittaa mitä pienimmätkin tunteen sävyt ja paljastaa ne kuulijalle vaikkakin välillä hänen maneereihinsa kuuluva ylenpalttinen kujeilu verottaa tekstin selkeyttä. Viesti menee kuitenkin tunnetasolla perille.
Hänen kappaleensa puhuvat arkisesta rakkaudesta sen eri muodoissa. Rakastumisesta, intohimosta, flirtistä, menetyksestä ja suuttumuksesta. Ilta oli kooste hänen levyjensä unohtumattomista kestohiteistä kuten Chuck E´s In Love sekä kyyneleet silmiini nostattavasta Years May Go By -kappaleesta sekä hänen uuden levynsä Balm In Gilead materiaalista. Jos vanhempi tuotanto pyörii rakastumisen ja rakkauden menetyksen aiheissa niin hänen uusimman levyn materiaalissa oli aistittavissa vanhenemisen ja viehätysvoiman menetyksen pelko. Hänen tyttärensä nimeä kantava Charlotte kappale oli riipaiseva esimerkki aikuisen naisen tuskasta luopumisen ja rakkauden välimaastossa. Hän ottaa myös yhteiskunnallista kantaa teksteissään.
Rickie-Lee Jones on singer-songwriter sen varsinaisessa merkityksessä ja vahvoilla sekä kitaran, että pianon kanssa. Hän istui myös rumpujen takana yhden kappaleen verran joka oli ainakin ohjelmanumerona viehättävä.
Lisää kuvia galleriassa.
Teksti: Ira Kaspi Kuvat: Tiia Santavirta
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti